Nautin suunnattomasti yksinäisyydestä. Siitä kun saan olla ihan vain itseni kanssa. Olla huomioimatta muita. Tehdä mitä huvittaa niin ettei keneltäkään tarvitse lupaa kysellä. Olla vaan rauhassa. Nautin siitä hetkestä kun sitä ei tarvitse kenenkään kanssa jakaa, minkään ei tarvitse olla sen kummemmin erikoista tai suunnitelmallista. Ihan vaan hiljaisuus, puhumattomuus, keskittyminen omiin juttuihin tai ajatuksiin. Joskus huomaan jopa ikävöiväni yksinäisyyttä. Joskus lasken päiviä koska se hetki taas koittaa jolloin millään tekemiselläni ei ole mitään merkitystä eikä minun tarvitse huomioida ketään tai mitään.
Olen avoliitossa elävä yhden lapsen äiti.
En koe olevani paha tai viallinen jos osaan olla yksin ja nauttia ajasta yksin. Olla erossa lapsestani ja miehestäni päivän tai parikin. Se ei tunnu missään. Joskus esimerkiksi työreissun jälkeen en haluaisi viellä palata kotiin normaaliin arkeen vaan jäädä hotelliin yksin viellä pariksi yöksi...
Ahh, yksinäisyys. Se tunne kun ketään ei tarvitse huomioida, kun vain itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti